Rantajyrkänteen reunalta on pitkä matka mereen. Aurinko on matkalla sinne päin, minne on lähtenyt paljon sukulaisia. Rikkauteen ja vapauteen. Pitääkö itsekin päästä sinne? Onko vapaus sittenkin pinnallista? Rantajyrkänteellä ei kuulu monta sanaa. Epävarmuus, toivo ja haaveet kietoutuvat pitkäksi siistiksi letiksi. Alhaalla aallot järsivät jyrkännettä.

Nainen ja mies eivät seiso aivan rinnakkain. Katseetkaan eivät kulje aivan samaan suuntaan. Nainen näkee vaahtopäiden tulon ja vetäytymisen, mies on kääntänyt kasvonsa oranssina loistavaa taivasta kohden. Silti nainen tietää, että hänen ajatuksensa ovat myös miehen ajatuksia. Hän vilkaisee miehen vakavia kasvoja, ja kun mies vastaa katseeseen, nainen tietää että päätös on yhteinen.

– Kun olin pieni tyttö, sotkin kerran hiukseni niin pahoille takuille, että äidin piti leikata ne aivan lyhyiksi. Itkin pitkään. Ja hiukset kasvoivat uudelleen. Uudet hiukset olivatkin tummemmat kuin pois leikatut ja uunin pesässä poltetut.

– Kun olin pieni poika, lemmikkikoirani karkasi pimeään yöhön. Äiti sanoi sen kyllä palaavan viimeistään aamulla, mutta en saanut rauhaa. Entä jos ei? Lähdin etsimään, vaikka minua pelotti. Löysin uupuneen koiran vedestä, ja sain sen sitten omin voimin pelastettua.

– Ainoat asiat, joita elämässä tarvitaan, ovat tietämättömyys ja itseluottamus.

Matkalla kohti kotitaloa nainen aukaisee päälaelleen kiedotun nutturan ja antaa tuulen ottaa vallan tummista hiuksistaan. Horisontin takaa ponnistaa vielä auringonsäde. Se kimmeltää naisen hiuksissa. Mies huomaa kimmellyksen. Ja mies hymyilee. Jostain hänelle tulee mieleen sanat ”aarre saviastioissa.”

– Katso, valoa, nainen sanoo ja osoittaa pimeyteen.

He ovat aavistaneet päätöksensä. Reput odottavat pulleina ovenpielessä. Talosta tulee nyt autiotalo. Valoa kohti vie tie. He kulkevat käsikynkkää. Kaukaa kuuluu vihellys.