Tags

, , , ,

Kiven ja kuusen väliin oli tallautunut polku, joka haarautui vähän matkan päässä. Vasemmalla polku vei ylös jyrkälle kalliolle, liian ylös, mutta oikeanpuoleinen haara lähti halkomaan kiemurrellen sammalmattoa ja katosi pian tiheään kuusimetsään, ja sitä minä lähdin seuraamaan.

Ketään ei näkynyt. Matkailijoiden polut olivat kaukana selkäni takana järven luona. Ne olivat niin helppokulkuisia, että niillä saattoi kulkea vaivatta kiiltävin pikkukengin. Täällä niillä oli hankala edetä, mutta onneksi korkoa oli vain neljä senttiä ja sekin vahva ja paksu.

Mitä pitemmälle kuljin, sitä synkemmäksi metsä muuttui. Puut kasvoivat tiheämmässä ja aluskasvillisuutta oli vain paikka paikoin. Tuoksusta saattoi aistia neulaset, märät ja kuivat, ja pihkan, joka koristeli vanhojen puitten kyljet möykyillään. Metsä oli hiljainen. Tuuli oli väsyttänyt puita koko edellisen päivän ja vielä yönkin, mutta aamu oli tuonut yhtäkkiä seisahduksen. Vedin syvään henkeä ja puhalsin sen kuuluvasti ulos. Kuulin poikki rasahtelevat risut ja hien houkuttelemat hyttyset. Huiskin niitä pois. Lintuja en tunnistanut, mutta jokin rääkäisi lähellä, ja hyvin kaukaa puitten takaa kuului kuin klonksutusta. Lintu se kai oli sekin, varoitti tai haki seuraa, saattoi ilotellakin.

Kaukana jyrisi. Pelkäsin ukkosta, mutta koska jyrinä lakkasi, unohdin pelkoni. Taivaastakaan ei siellä metsässä paljoa näkynyt, mutta se, mikä näkyi, oli kaiken aikaa kirkkaan sininen.

Pitkälle kurkottavat kuusten alaoksat yrittivät jarruttaa kulkuani, työnsin niitä kädellä syrjään. Tunsin neulasten pistelyn paljaissa käsivarsissani. Nilkassa oli iso silmäpako, mutta sen oli saanut autossa. Polkua ei ollut kuljettu ehkä aikoihin, se olikin kaventunut jo niin, että piti katsoa tarkkaan, seurasinko entisten kulkijoitten jälkiä vai olinko jo eksynyt ryteikköön. Kävin kyykkypissalla ison kiven juurella, ja kun olin valmis ja nostin katseeni ylös puiden latvoihin, tuijotin suoraan oravan pikku silmiin. Se pakeni toisiin puihin niin, että oksat heiluivat. Metsä kuhisi elämää enemmän kuin olin edetessäni tajunnutkaan.

Kun olin kulkenut metsän sylissä niin kauan, että menetin ajantajun, tulin yhtäkkiä maastoa halkovalle metsäautotielle. Soraa silmänkantamattomiin. Säikähdin. Suutuin. Pyllähdin tien penkalle ja yritin käpertyä hameeni helman suojaan, mutta se oli liian lyhyt. Tämä ei ole ollut tässä vielä kauaa, ajattelin katsoessani eteeni auennutta järjetöntä suoruutta. Polku hävisi soran alle, ja tuntui, kuin minulta olisi viety vaihtoehdot, pakotettu kulkemaan eteenpäin ilman iloa siitä, ettei tiedä, mitä mutka tuo tullessaan. Takaisin ei ollut menemistä, ja tämä tie lupasi tappaa kulkijan, joka uskalsi sille ilman moottoria ja polttoaineen katkua.

En kuitenkaan uskaltanut jäädä tienreunaan ihmettelemään, kesäillat ovat pitkiä mutta petollisia, vaan kampesin itseni pystyyn, arvoin suunnan ja jatkoin kulkua tietä myöten. Edessä ja takana näytti ihan samalta. Jos olisin pyörähdellyt silmät kiinni ympäri, en olisi enää tiennyt, mihin suuntaan olin ollut menossa.

Kadutti ja alkoi itkettää. Kengässä oli kivi, ja se pisti päkiään kipeästi. Potkaisin kiivastuksissani kengät jalasta ja yritin askeltaa ilman niitä, mutta en pystynyt ottamaan kuin kaksi askelta, kun itku iski uudestaan. Huusin kivusta ja epätoivosta. Saakelin terävät kivet! Mutta tällä kertaa en antaisi periksi. En helpolla.

Seisoin siinä ja odotin.

Odotin kuulevani muutakin kuin omat nyyhkäisyni.

En kuullut niiden lisäksi muuta kuin hyttysten ininää.

Sitten ininän takaa alkoi kuulua jyrinää.

Tulkoon vaikka maailmanloppu, henkäisin ja suljin silmäni ja annoin jyrinän voimistua haluamattakaan tietää, näkyykö sen lähde vai ei.

Maa tärisi ja ilmaan nousi pölyä kuivasta sorasta.

Avasin silmäni sen pysähdyttyä. Kuski avasi ikkunan ja tarjosi kyytiä. Vastasin olevani mustikkametsällä, kiitos vain. Jaa tähän aikaan kesästä, kuski ihmetteli ja jatkoi osoittaen suuntaa, jos oli kuulemma suuri hakkuualue, ja sinne ei kuulemma kannattanut mennä vähään aikaan vadelmaankaan.

– Vieläkö sä kirjoitat? Pitäis lähteä. Aina sua pitää odottaa, Ismo murahti ovenraosta täysissä pukeissa ja tuijotti otsaa rypistellen. Aurinko paistoi jo täysillä sisään, ja jouduin siristelemään silmiäni. Kyyhötin sängyllä läppäri sylissäni.

– Odota nyt, pari sanaa enää, tää on ihan heti valmis. Aina sun pitää lähteä liian aikaisin, odotellaan taas turhan kauan tilaisuuden alkua, puolustauduin yhtä pahantuulisena.

– Kyllä sä tiedät, että tähän aikaan voi olla ruuhkaa. Tule nyt!

Odotin kuskin sanovan vielä jotain, mutta mies avasi vain oven ja odotti, että nousisin kyytiin. Nostin toisen jalan ilmaan, puhdistin jalkapohjan pölystä ja työnsin sen kenkään, joka oli menettänyt kiiltonsa. Pilalla mitkä pilalla. Sitten toinen jalka. Nousin autoon ja vedin oven kiinni, ja kuski kiihdytti kulkuneuvon vauhtiin. Pikkukiviä kopsahteli auton kylkeen.