Tags

, , , , , ,

– Ei tässä varmaan saa, Iiris epäili ja vilkuili kylttiä, joka epäsi siinä paikassa leikkimisen.

– No eihän me leikitäkään, Eevi vastusti ja kaivoi laukustaan nokkahuilun. – Mä olen Pilli, kun mulla on tää. Ole sä Pulla, kun sulla on repussa munkit. Pilli ja Pulla. Tajuatko? Aloitetaan.

Iiris rypisti otsaansa ja istahti hajareisin cajonin päälle. Pitkä mekko peitti laatikon ja sääret niin, että helma piti nostaa polviin, jotta sormet tavoittaisivat soittimen sileän etupinnan. Pelkkä naputtelukin nostatti laatikon sisältä kaiun. Se tuntui kivasti Iiriksen päässä asti.

Eevi oli asetellut Iiriksen äidiltä lainatun huivin houkuttelevaksi mytyksi kadulle. Äiti käytti sitä torstaisin vatsatanssi-illoissaan. Se oli tummanpunainen, ja reunat oli koristeltu kullanvärisillä helyillä. Eevi oli sanonut, että juuri ne pitää asetella houkuttelemaan ohikulkijoita, niiden pitää heti tajuta, että tähän kaikki taskuissa kilisevät kolikot.

Iiris epäili, ettei kenelläkään kolikoita ole, hänkin oli kotona ainoa, jolla oli. Pikkuveli oli liian pieni, ja isä unohteli maksukortinkin aina niin, että äiti joutui maksamaan ostokset, eivät sellaiset osaa kolikoista huolehtia. Tuskin paperirahastakaan.

– Mitä soitetaan?

– Ostakaa makkaraa. Soitetaan se, sä laulat ja rummutat, Eevi määräsi.

Iiris lämmitteli sormillaan oman halunsa mukaan.

– Miksi sä nyt noin teet? Eevi ihmetteli.

– Ei sitä. Eikö oo vähän hassua laulaa, että ostakaa, jos me halutaan, että ihmiset kuuntelee, Iiris mietti.

– Älä mieti vaan laula, sen mä osaan soittaa tosi hyvin. Ja rahaahan me vaan halutaan.

– Eiks oo vähän kuin jos menis ostaan kelloa ja saiskin vaan kellonajan. Ja se on niin lapsellinenkin.

– No mitä me sitten soitetaan? Onko parempia ehdotuksia? Sitä kellon tikitys -laulua mä en osaa.

Iiris lauloi ti-tak ti-ki-tak ja hakkasi käsillään cajonia, mutta rytmi ei ollut tunnistettavissa. Eevi halusi tietää, mitä Iiris hakkasi, ja kun Iiris lauloi kovaa, että eläinten elämöintiä, tikka tässä juuri hakkaa, hakkaa, hakkaa, niin Eevi huusi, ettei sellaista biisiä olekaan, ei ainakaan koulun nuottikirjassa.

Juuri silloin yksi ohikulkijoista pysähtyi. Se oli opettajan vaimon näköinen, vähän toisenlainen vain tai ihan erilainen, silti Eeviä ja Iiristä nauratti niin kuin silloin kerran koulun pihalla, kun vaimo oli tullut hakemaan opettajaa ja ottanut tätä kädestä heti ulko-ovella. Eevi tökkäsi kengänkärjellään maassa lojuvaa huivia ja toivoi naisen ymmärtävän, mutta tämä kysyi vain, että mitäs tytöt, eikös kotona ole tekemistä. Eevi ja Iiris heiluttivat kieltävästi päätään, ja kun nainen oli hetken heitä katseltuaan lähtenyt ja hävinnyt vilinään, he vaikenivat ja katselivat ympärilleen.

– Mitäs nyt? Iiris kysyi Eeviltä, jolta löytyi oikeastaan aina ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.

– Nyt mä keksin. Ims. Eiku. Inspi. Odota. Me inspiroidaan!

– Joo, tehdään niin. Mutta miten sitä tehdään?

– Sitä tehdään niin, että soitetaan ja lauletaan vapaasti mitä mieleen tulee.

– Eiku eikö se oo improvisoimista? Äiti sanoo aina isälle, että älä sitten improvisoi ruokaostoksissa, ja mä tiedän, että se on aina silloin, kun isä ei kuuntele äidin ohjeita. Äidin ohjeet on kuule kuin nuotteja, ilman nuotteja improvisoidaan.

– Ei oo, kyllä mä tiedän. Inspiroidaan.

– Saako siitä rahaa?

– Nyt mä sain toisenkin idiksen. Vahdi mun pilliä, tuun kohta takaisin.

Eevi kaiveli taskujaan, lähti sitten kovaa vauhtia lähellä olevaan kauppaan, ja kun se tuli takaisin, sillä oli taskut täynnä kolikoita.

– Varastitko sä noi? Iiris säikähti.

– En tietenkään, mulla oli kymppi ja mä vaihdoin sen.

– Ja mitä niillä?

Eevi käski Iiristä odottamaan, levitti kolikot huiville, haki laukustaan lehtiön ja kirjoitti siihen suuria kirjaimia. Luettuaan ne Iiris halusi tietää, että mitä. Eevi sanoi, että Iiriksen pitää hakata cajonia, niin hän tanssii ja keksii sopivat sanat. Jos joku pysähtyy kuuntelemaan ja tykkää, saa siitä hyvästä euron, niin kuin paperissa luki.

– Meillehän rahaa piti antaa, Iiris vastusti.

– Mutta kun äiti sanoo aina, että raha tulee rahan luo, eikä kukaan kehtaa kuitenkaan lapsilta ottaa.

Iiriksen teki yhtäkkiä mieli kotiin, mutta Eevi halusi jäädä. No hyvä on, Iiris huokaisi, ei hän kuitenkaan jaksaisi kantaa kamppeitaan yksin kotiin asti, joten hän räppäsi kädellään cajonia pari kertaa kovaa ja löysi pian yllättävän tasaisen rytmin. Eevi hytkyi hetken paikallaan, otti oikealla jalalla askeleen eteen, taakse ja sitten taas eteen, heilutti käsiään ja alkoi suoltaa sanoja. Nopeasti, nopeasti, nopeasti nyt, koita joutua, pipo päähän ja hanskat käteen, kiirehdi jo, että ollaan ajoissa, saadaan paikat ja päästään matkaan, ehditään kotiin ja voidaan nukkua.

– Mitäs tytöt, mies kysyi. Se oli juuri pysähtynyt siihen heidän eteensä.

Eevi lisäsi askelkuvioonsa vauhtia ja viittoili samalla Iiristäkin jatkamaan hakkailua, mutta mies siirtyi niin, että olkapäät peittivät auringon, ja ilma tuntui heti viilenevän. Miehen selän takana oli muitakin. Oli pakko pysähtyä ja vastata, että eipä tässä juuri mitään. Paljon muita sanoja ei vaihdettukaan, sillä mies osoitti sormellaan Eevin ja Iiriksen yläpuolella olevaa kylttiä ja odotti, että he saivat kerättyä kolikot ja muut kamppeet mukaansa. Ei sellaiseen keksi vastalauseita.

– Kuule, meitä kontrolloidaan joskus ihan liikaa, Eevi puuskahti vähän ennen kotitaloa.

– Kuka niin sanoo, Iiris kysyi.

– Isä ainakin äidille joskus.